Märkätilan rakentaminen on osoittautunut ehkä vaikeimmaksi osa-alueeksi vanhan hirsitalon korjaamisessa. Ennen vanhaan hirsitalot tuhoutuivat usein liekkien ruokana. Nyt osaavimmatkin restauroijat ja timpurit ovat todellisen haasteen edessä, kun ratkaistavana on – vesi.
Erillinen saunarakennus oli toimiva ratkaisu
Perinteinen peseytymistila oli erillinen saunarakennus. Ulkohuussissa hoidettiin käymäläasiat. Hirsisauna toimi teknisesti, koska sitä osattiin käyttää oikein, se ehti kuivua käyttökertojen välissä, ja palveltuaan aikansa se voitiin purkaa tai korjata perusteellisesti ilman, että varsinainen asuminen häiriintyi. Pientaloissa ei siis käytännössä ollut märkätiloja ennen kuin sodan jälkeen yleistyi tapa toteuttaa peseytymis- ja aputilat betonirakenteiseen kellariin ulkorakennuksen sijasta. Hirsitalojen perusparantaminen, kuten ilmaisu kuului, tapahtui vauhdilla lyhyessä ajassa. Vuonna 1974 omakotiasunnoista oli 30% ilman vesijohtoa ja viemäriä ja noin 50% ilman wc:tä. Lähes kaksi kolmannesta oli ilman lämmintä vettä. Omakotikannan kuutiotilavuudesta oli runsas puolet keskuslämmityksen piirissä. Vuonna 1976 kylpyhuone oli vain noin 10%:ssa omakotiasunnoista. Sauna sen sijaan oli käytössä 75%:lla omakotiasunnoista.
Museoviraston korjauskortti KK11
Märkätilarakentamisen yleistyttyä myös Museovirasto aktivoitui kysymyksessä. Museovirastossa laadittiin ohje märkätilojen rakentamisesta vanhaan taloon. Korjauskortti 11, Kosteiden tilojen rakentaminen (jatkossa KK11), julkaistiin vuonna 1994. KK11:ssa keskeinen idea on uuden ja vanhan rakenteen erottaminen ilmaraolla: ”Kosteat tilat vanhassa rakennuksessa tehdään omana, vanhasta rakenteesta erillisenä kokonaisuutena ikään kuin kaapiksi huoneen sisälle. Vanhan ja uuden rakenteen väliin muodostuu samalla kosteuden poistamisen eli tuuletuksen kannalta tärkeä ilmarako.” Lattiarakenne perustuu KK11:ssa niin ikään tuulettuvaan ratkaisuun. Kortissa neuvotaan: ”Puurakenteisen välipohjan varaan rakennetaan levyrakenteinen kostean tilan lattia. Lattia rakennetaan kallistussoirojen varaan siten, että lattian alustila pääsee vapaasti tuulettumaan. Tämä tarkoittaa sitä, että lattian runkorakenteet eivät muodosta suljettuja lokeroita lattian alle, vaan runkorakenteisiin jätetään rakoja ilman liikkumisen helpottamiseksi. Tukirakenteet voidaan myös tehdä ristikoolauksena, jolloin ilma pääsee kiertämään koko lattian alalla. Levyn päälle tehdään vedenpitävä kerros esimerkiksi hitsatusta muovimatosta.” On kuitenkin ilmeistä, ettei koolaukseen porattuihin reikiin perustuva ratkaisu toiminut käytännössä. Myös käsitys laadukkaasta vedeneristyksestä muuttui. Vuonna 1999 astui voimaan uusi, aihetta koskeva Rakennusmääräyskokoelman osa C2, joka korvasi vuonna 1975 annetut, vanhentuneet määräykset veden- ja kosteudeneristyksestä.
Vedellä lutraamisesta tuli vahingollinen tapa
Peseytymistavoissa tapahtui suuri muutos viimeistään 1970-luvulla, jolloin ammeista luovuttiin ja vettä alettiin laskea huolettomasti lattialle ja suihkutella seinille. Vedeneristys perustui yleensä muovimattoihin, joita pidettiin helposti puhdistettavina, varmoina ja nykyaikaisina ratkaisuina. Lattiaan tehtiin kaadot puurimoin, ja seinät päällystettiin muovitapetein. Muovitapetti ei kuitenkaan ole vedeneriste, ja etenkin puskusaumalla tehtyinä olivat saumakohdat alttiita kosteusvaurioille. Muovimattojen ongelmana oli, että niiden hitsattuihin saumoihin, lattiakaivojen liitoskohtiin ja nurkkiin syntyi vuotoja maton kutistuessa lämmön vaikutuksesta. Tällä rakennustavalla toteutettiin varsinkin maaseudulla usein ensimmäinen kylpyhuone vanhoissa hirsitaloissa. Veden valuttaminen lattialle muodostui käytännöksi, joka on pitänyt pintansa nykyhetkeen asti.
Ongelmiin havahtuminen – KK11:n tilalle KK25
KK11:n ongelmat havaittiin myös Museovirastossa. Vuonna 2011 virasto julkaisi uuden kortin KK25, Märkätila vanhaan taloon. Käyttökieltoon asetettu, vanhentunut KK11 on sittemmin poistettu Museoviraston verkkosivuilta, eikä siitä enää ole saatavilla painettua versiota. Käytöstä poistamisen jälkeen kortti oli edelleen jonkin aikaa ladattavissa viraston verkkosivuilta, mutta etusivulle oli lisätty mm. seuraava huomautus: ”Tämä korjauskortti on teknisiltä yksityiskohdiltaan vanhentunut, mutta periaatteet ovat edelleen voimassa. Vanhaan rakennukseen tehtävän märkätilan on hyvä olla tuuletettu vanhan ja uuden rakenteen välistä. Tavallisen kipsilevyn käyttö seinämateriaalina ei ole enää mahdollista, koska siinä saattaa kosteuden seurauksena ilmetä home- ja sieniesiintymiä.”
Vahingollinen virhekuvitelma vedenkestävästä kylpyhuoneesta
Yksi KK11:n ja yleensä märkätilarakentamisen ongelmista on luonteeltaan henkinen ja liittyy tilan käyttöön. Monelle meistä syntyy väärä luottamus tilaa kohtaan: laatoitettu tai muovitapetoitu pinta antaa vihjeen vedenkestävästä rakenteesta. Todellisuudessa muovitapetti tai laatoitus, ainakaan saumojen osalta, ei ole vedenpitävä. Edes huolellinen vedeneristys ei riitä, jos alustassa on ongelmia. Vesieristeet vaativat lujan ja liikkumattoman alustan toimiakseen oikein. Ongelma on suurin nurkissa. Hirsitalon ja yleensä puurakenteen keskeinen ominaisuus on lämpö- ja kosteusliikkeen tapahtuminen. KK25:n keskeiset parannukset KK11:n verrattuna liittyvät vedeneristeiden kehittymisen huomioimiseen ja kivirakenteen korostumiseen kevyiden puurakenteiden sijaan. KK25 on perusteellisesti esitetty, monipuolinen ja hyvä ohje. Siinäkin on kuitenkin yksityiskohtia, joita voidaan edelleen kehittää: ongelmalliseksi havaittu levyrakenne olisi syytä jo haudata, ja ilmaraon osalta paradigman muutos on paikallaan.
Miten märkätila sitten pitäisi rakentaa?
Olen edellä todennut tähänastiset yritykset märkätilan ratkaisemiseksi enemmän tai vähemmän epäonnistuneiksi. Lienee kohtuullista odottaa, että kerron miten asia oikein pitäisi ratkaista. Lyhyt vastaus on, että tilannekohtaisesti. Olemme kehittäneet yhden mahdollisen ratkaisun niihin tilanteisiin, joissa märkätila tehdään hirsitalon sisälle kokonaan uudella tavalla. Tähän palaamme myöhemmin blogissamme.