Usein korjaus- ja täydennysrakentamiseen liittyvät käsitteet menevät arkielämän tilanteissa iloisesti sekaisin – klassinen aita vai seiväs -tilanne. Urakoitsija saattaa käyttää huomaavaisesta korjaamisesta saneeraus-nimitystä, joka arkkitehdille tuo helposti mieleen rajumman puoleiset lähiöuudistukset. Siksi on tärkeää, että ajattelemme ja ilmaisemme selvästi, mitä tarkoitamme käyttämillämme käsitteillä. Sanat myös muuttavat merkitystään ajan saatossa. Menneinä vuosikymmeninä restauroinnilla tarkoitettiin entistämistä, mutta nyt sen merkitys on vakiintunut toiseksi. Seuraavassa esitämme joidenkin käsitteiden merkityksen siten, kuin itse ne ymmärrämme.
Restaurointi tarkoittaa korjausrakentamista, jossa kiinnitetään erityistä huomiota kohteen kulttuurihistoriallisten ja rakennustaiteellisten arvojen säilyttämiseen sekä vanhaan rakennustapaan.
Rekonstruointi tarkoittaa rakennetun ympäristön tai sen osan palauttamista – siis toteuttamista uudelleen aikaisempana ajankohtana olemassa olleeseen asuun. Rekonstruointiin on usein ammattipiireissä suhtauduttu varauksella, erityisesti vuonna 1985 pidetyn, Suomenlinnan rakennushankkeisiin liittyvän kansainvälisen seminaarin jälkeen. Erääksi suotuisaksi rekonstruoinnin muodoksi on havaittu asemakaavan ja rakennuksen massan toteuttaminen modernin arkkitehtuurin keinoin. Tällainen esimerkki on arkkitehti Mikko Pulkkisen suunnittelema Suomenlinnan opastuskeskus, joka on rakennettu jatkosodan pommituksissa tuhoutuneen inventaariokamarin pyöröpuuvajan paikalle.
Jälkeistoteutus on toimenpide, jossa suoritetaan uudisrakentamista historiallisten, toteutumattomien suunnitelmien mukaisesti vanhalle rakentamistavalle uskollisena. Jos suunnitelman ja toteutuksen välillä on kymmeniä tai satoja vuosia, pelkästään nykyiset rakentamismääräykset ja kustannustaso tekevät kunnollisen, materiaaleiltaan ja rakennustekniikaltaan vanhalle suunnitelmalle uskollisen, jälkeistoteutuksen yleensä mahdottomaksi. Jälkeistoteutuksen yhtenä sovellutuksena voidaan ajatella vanhan suunnitelman toteuttamista nykyaikaisen arkkitehtuurin keinoin, jolloin suunnitelman ja toteutuksen ajallinen ero tuodaan selkeästi ilmi. Tällöin voidaan myös sisätilat suunnitella vapaammin.
Merkitseminen on paljon käytetty ja edelleen toimiva keino tuhoutuneiden rakenteiden osoittamiseen. Merkitsemistapoja on monia, usein käytettyjä ovat istutukset ja kiveykset. Haasteena on riittävän informatiivisuuden saavuttaminen. Jos merkitsemistapa on kovin massiivinen, esimerkiksi tilaa rajaava, saattaa raja rekonstruktioon hämärtyä. Suomenlinnassa on kymmenisen vuotta sitten merkitty telakan entisen suuaukko (arkkitehti Vilhelm Helander).
Historisoivasta rakentamisesta on kyse, kun ulkoasu kopioidaan vanhoista piirustuksista, mutta rakentamismenetelmät ovat nykyaikaiset. Tällöin historiankirjoitusta muokataan tavalla, joka saa aikaan hämmennystä. Esimerkiksi Katajanokan merikasarmin (Carl Ludwig Engel 1836) itäisessä upseerirakennuksessa (Erik Kråkström 1986) toteutuu ristiriita jälkeistoteutetun julkisivuverhouksen ja kantavien betonirakenteiden välillä. Näin ollen kyseessä on historisoiva uudisrakennus, ei jälkeistoteutus.
Täydennysrakentaminen on vanhaa ympäristöä täydentävää – parhaimmillaan säestävää – uudisrakentamista. Uuden suhtautuminen vanhaan voi olla tiedostavaa alistuvasti tai kontrastoivasti. Esimerkki vanhaa ympäristöä säestävästä modernista arkkitehtuurista löytyy Suomenlinnan Ison Mustasaaren kauppakorttelista, jonne arkkitehdit Kari Järvinen ja Mikko Aho suunnittelivat 1990-luvun vaihteessa joukon puisia asuinrakennuksia. Oman aikansa arkkitehtuuria ilmentävä täydennysrakentaminen luo historialliseen miljööseen uuden osan, joka täydentää ympäristöä onnistuneesti.
Museoviraston ja muiden viranomaisten verkkosivuilta voit löytää vertailun vuoksi muitakin käsitteistöjä ja sanastoja, joiden rinnakkainluku auttaa ymmärtämään terminologian monimuotoisuutta: Museovirasto restauroinnista, Museovirasto tiileen liittyvästä terminologiasta, Kulttuuriymparistomme.fi -sanasto, Valtiolle rakennettu -sanasto sekä Eurooppalaisen kulttuuriperintöpolitiikan sanasto.
Emilia ja Pekka Saatsi