Miten sovittaa yhteen uusi ja vanha – Osa 1

Korjaushankkeissa tulee usein rakennettavaksi uutta – milloin verantaa, milloin suurempaa laajennusta. Pienenkin lisäyksen kanssa pohdimme: saako uusi näkyä, pitääkö se piilottaa vai löytyykö vastaus tältä väliltä? Mikä on uuden ja vanhan arkkitehtoninen suhde? Kolmeosaisessa kirjoitussarjassamme käsittelemme asiaa omien suunnittelukohteidemme kautta. Aloitetaan yleisemmin, isosta kuvasta: kansainvälisistä restaurointiperiaatteista.

Esimerkkinä kontrastoivasta uuden ja vanhan kohtaamisesta on Sveitsin Churissa sijaitseva Fine Arts Museum (Estudio Barozzi Veiga 2016). Sekä uusi että vanha arkkitehtuuri ovat korkealaatuisia.

Kansainväliset restaurointiperiaatteet muutoksessa

Keskustelu restaurointiperiaatteista alkoi Ranskassa 1800-luvulla, kun kiinnostus kohdistui keskiajan taiteeseen. Ajan vallitseva suuntaus oli ns. tyylihistoriallinen restaurointi, joka tarkoitti myöhempien lisäysten sekä muutosten poistamista ja uusien rakenteiden suunnittelua alkuperäisen tyylin mukaisesti. Suuntauksen tunnetuin edustaja oli Eugène Emmanuel Viollet-le-Duc. Vuosisadan lopulla alettiin kansainvälisesti oivaltaa ajallisen ja tyylillisen kerrostuneisuuden merkitys rakennetussa ympäristössä. Vanhaa rakennuskantaa ei tuolloin vielä ajateltu säästämisen arvoiseksi, monumentteja lukuun ottamatta. Esimerkiksi Turussa Lars Sonck esitti 1902 Turun tuomiokirkkoa ympäröivien rakennusten korvaamista keskiaikaisen perinteen mukaisesti matalammilla, kuitenkin omaa aikaansa edustavilla rakennuksilla, jotka korostaisivat katedraalin majesteetillista korkeutta. Vanhan Porvoon ensimmäisessä ”suojelukaavassa” 1911 Gustaf Nyström esitti keskiaikaisten katulinjausten säilyttämistä mutta leventämistä siten, että rakennukset olisi pääosin purettu ja korvattu uudisrakennuksilla. Vielä 1970-luvun lopulla Suomenlinnassa suunniteltiin laajamittaisia rekonstruktioita, joiden yhteydessä aitoa historiaa olisi hävitetty kustavilaistyylisten kopioiden tieltä. Nykyään ajallista kerrostuneisuutta sekä materiaalien ja rakennustapojen merkitystä ymmärretään paremmin. Arkkitehtuuri ei ole vain muotoa, vaan se on myös puuta, kiveä ja rakennusfysiikkaa.

Restaurointikohteemme Forssan Kalliomäellä (toteutus valmistunut 2013) on esimerkki rekonstruoinnista. Rakennus palautettiin alkuperäiseen asuunsa paikan päällä tehtyjen tutkimustemme perusteella. Uudet ikkunat ja muut rakennusosat teetettiin vanhojen mallien mukaisesti, ja alkuperäiset sävyt löytyivät uudempien kerrostumien alta.

Restaurointijulistuksia Ateenasta Venetsiaan

Kansainvälisen keskustelun tuloksena on luotu useita restaurointia koskevia julistuksia ja ohjeita. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:n aloitteesta vuonna 1965 perustettu ICOMOS (International Council on Monuments and Sites) on ollut kansainvälisessä keskustelussa merkittävässä roolissa. Vuonna 1964 hyväksyttiin Venetsian julistus, jolla edelleen on suuri vaikutus arkkitehtien käytännön työhön. Julistuksen ydinajatuksen mukaan: ”hävinneiden osien täydentämisen on liityttävä kokonaisuuteen harmonisesti, mutta samalla täydennysten on erotuttava alkuperäisestä, jotta restauroinnilla ei väärennetä taiteellista eikä historiallista kokonaisuutta.” Julistuksessa vaaditaan, että ”restauroinnin on päätyttävä siinä, missä otaksuma alkaa”  ja ”lisärakentamisen on erotuttava arkkitehtonisesta kompositiosta ja sillä on oltava nykyajan leima.”

Ensimmäinen varsinainen julistus annettiin jo vuonna 1931 (The Athens Charter), ja Venetsian julistuksen (The Venice Charter 1964) jälkeen on annettu mm. puutarhoja koskeva Firenzen julistus (The Florence Charter 1981), kaupunkeja koskeva Washingtonin julistus (The Washington Charter 1987), teollisuusperintöä käsittelevä julistus (Industrial Heritage Sites 2011) sekä rakennusperinnön hoitoa koskeva julistus (Safeguarding and Management 2011).

Suunnittelemamme Jokioisten pappilamuseon uusi sisäänkäyntikatos (toteutus valmistunut 2012) edustaa restaurointifilosofisesti “sekä-että -ajattelua”: ulkohahmo on paikalla aikanaan sijainneen kuistin, detaljiikka omaa aikaamme, ja rakennustapa- sekä materiaalit perinteiset, tervattua puuta ja tuohta.

Teoria ja käytäntö

Teoria antaa selkänojan ja viitekehyksen, kun jokaisen hankkeen yhteydessä sovellettavia periaatteita harkitaan aina tapauskohtaisesti. Kansainväliset restaurointiperiaatteet painottavat aitouden vaalimista. Huolenpito ei ulotu ainoastaan arkkitehtuuriin, vaan myös materiaaleihin, rakennustekniikoihin ja rakennustavan autenttisuuteen. Ajalliset kerrostumat ovat arvokkaita ja myöhemmät muutokset yleensä säilyttämisen arvoisia.

Mielestämme arkkitehtonisesti häiritseviä tai rakennustavan puolesta ongelmallisia kerrostumia voidaan kuitenkin muuttaa, jos kokonaisuuden luontevuus sitä edellyttää. Keinovalikoimassamme voivat siis yhtä hyvin olla sovittaminen, rekonstruointi, säestäminen kuin kontrastikin, ja voimme soveltaa samanaikaisesti useaa eri periaatetta yhden projektin sisällä.

Suunnitellessamme mietimme paljon kohteen vanhenemista –  Miten materiaalit vanhenevat kauniisti, patinoituvat ja miten ne ovat myöhemmin korjattavissa. Hyvä suunnittelu ja kestävin materiaalein tehty laadukas toteutus punnitaan, kun seuraava väistämätön korjauskierros aloitetaan taas tulevaisuudessa. Kirjoitussarjamme seuraavissa osissa tarkastelemme restaurointiperiaatteita sekä uuden ja vanhan yhteensovittamista kahden suunnittelukohteemme kautta, joista molemmat ovat kartanoiden kivinavettoja.

Emilia ja Pekka Saatsi