Korjausrakentamiselle voidaan ja on syytäkin asettaa laatukriteerejä. Nimitettäköön niitä tässä teeseiksi. Vain kriteerit asettamalla voidaan luotettavasti arvioida korjauksen onnistumista. Osittain kyse on samoista teeseistä kuin uudisrakentamisessakin. Yleensä korjaamisessa tavoitteiden saavuttaminen on kuitenkin monimutkaisempaa, vaikeampaa ja enemmän soveltavaa osaamista vaativaa – siis kiehtovaa ja myönteisellä tavalla haastavaa. Aloitamme sarjamme neljällä ensimmäisellä teesillä: arkkitehtoninen laatu, rakennushistoriallisten arvojen turvaaminen, toimivuus ja esteettömyys.
1. Arkkitehtoninen laatu
Arkkitehtoninen laatu, kuten laatu yleensäkin, on vaikeasti mitattavissa oleva asia. Suunniteltu ja varsinkin toteutettu arkkitehtuuri on aina aikansa kuva. Eri aikakaudet ovat johtaneet hyvin monimuotoisiin tulkintoihin siitä, mitä hyvä rakennustaide on. On selvää, että arkkitehtoninen laatu ei ole riippuvainen rakentamisajankohdasta. On saatu aikaan niin hyvää klassismia kuin laadukasta postmodernismiakin. Arkkitehtonista laatua voidaan turvata tai parantaa korjaustyön yhteydessä monella tavalla – esimerkiksi säilyttämällä hyviksi koettuja arkkitehtonisia piirteitä tai sitten muuttamalla koko arkkitehtoninen ilmaisu aivan toisenlaiseksi. Siten arkkitehtonisen laadun vaaliminen on eri asia kuin rakennussuojelu, jota käsitellään seuraavassa kohdassa. Monelle onnistuneelle korjaushankkeelle on tunnusomaista, että samanaikaisesti on onnistuttu vaalimaan alkuperäistä arkkitehtonista ilmaisua ja joiltain osin täydentämään sitä nykyaikaisella muotokielellä. Sekä – että on yleensä hedelmällisempi lähtökohta kuin joko – tai.
Muuttava korjaaminen on hedelmällinen ratkaisu erityisesti niissä tilanteissa, joissa rakennuksen alkuperäinen ulkoasu koetaan vieraannuttavaksi ja ongelmalliseksi. Tällaisia rakennuksia on esimerkiksi 1950-luvun jälkeen rakennetuissa ns. betonilähiöissä. On hyviä esimerkkejä, joissa korjaushankkeen yhteydessä arkkitehtonista ilmaisua muuttamalla on saatu energiansäästö- ja muiden tavoitteiden lisäksi aikaan haluttavaa, laadukasta ympäristöä. On kuitenkin huomattava, että myös modernissa rakennuskannassa on yhä useammin nähtävissä suojeluarvoja. Lähitulevaisuudessa on suuri haaste korjata tällaisia rakennuksia siten, että alkuperäiset arkkitehtoniset arvot voidaan turvata samalla, kun rakenteita muutetaan voimakkaastikin esimerkiksi sen takia, että alkuperäinen rakennustapa on osoittautunut kestämättömäksi ja vaurioalttiiksi.
2. Rakennushistoriallisten arvojen turvaaminen
Maankäyttö- ja rakennuslaki 132/1999 118 §:n mukaan rakennuksen korjaus- ja muutostyössä on huolehdittava siitä, ettei historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa turmella. Suomen rakennuskanta on eurooppalaisittain poikkeuksellisen nuorta, ja aidosti vanhaa on jäljellä yhä vähemmän. Keskeiset ns. arvorakennukset, kuten kirkot, pappilat ja kartanot, kuuluvat merkittävältä osin suojelun piiriin. Arkisten rakennusten ja pihapiirien uhkana ovat mm. niiden historiallista arvoa ja teknistä kestävyyttä heikentävät korjaus- ja muutostyöt, tiukentuvat rakennusmääräykset sekä muutokset elämäntavoissa ja arvostuksissa. Joskus korjaushankkeessa koetaan, että rakennussuojelu rajoittaa suunnittelua. Saatetaan myös kokea, että museoviranomaiset antavat kielteisiä lausuntoja hankkeista ilman kunnollista perustelua. Rakennussuojelu tulisi kuitenkin nähdä voimavarana ja mahdollistajana, eikä estäjänä. Ensimmäinen askel viisaaseen suojeluun on tunnistaa ne arvot, joita halutaan suojella. Tässä korvaamaton apu on rakennushistoriaselvitys eli RHS, josta olemme kirjoittaneet aiemmin täällä.
Korjausrakentamisen viranomaisohjauksen sivustolla museoviranomaisten vaatimusten ja rakennuttajan tavoitteiden törmäämistä on käsitelty näin: ”On tiedossa, että esimerkiksi ullakkorakentamisen yhteydessä huippuluokan suunnittelijakaan ei välttämättä saa myönteistä lausuntoa alueellisessa poikkeusluvassa sallittuun ullakkorakentamiseen, koska museoviranomaisen halu säilyttää asioita ennallaan on usein voimakas. Myös esiintyy erikseen selvitettäviä näkemyseroja, jos museoviranomaisella ei ole arkkitehdin koulutusta. Erityisesti on muistettava, että viranomainen ei suunnittele, hänen tehtävänsä on ottaa kantaa valmiiseen suunnitelmaan tai luonnokseen. Museoviranomaiset myös selventävät ja tarkentavat suojelutavoitteita hankkeen alkuvaiheessa tarpeen niin vaatiessa. Vaikeuksia korjausrakentamisen suunnittelussa tulee vastaan, mutta pätevä arkkitehti yhdessä taitavien erityissuunnittelijoiden ryhmän kanssa pystyy yleensä varsin helposti ehdottamaan ratkaisua, joka on toteutettavissa ilman suuria ongelmia.” Tämä on myös meidän kokemuksemme. Jokainen suunnitteluratkaisumme on olennaisilta osiltaan saanut museoviranomaiselta myönteisen kannan – ja meillä on kattava kokemus asiasta: yli 20 museoviranomaisen lausuntoa suunnitelmistamme viimeksi kuluneiden kahden vuoden aikana.
3. Toimivuus
Käytännöllisyys on yksi kolmesta arkkitehtuurin päämääristä Vitruviuksen mukaan: venustas, firmitas, utilitas. Viimeksi mainittu voidaan ymmärtää toimivuutena ja käyttökelpoisuutena. Rakennuksen soveltuvuus suunniteltuun käyttöönsä on keskeinen tavoite korjaussuunnittelussa. Usein koko hankkeen käynnistäjänä on tarve saada rakennus vastaamaan paremmin muuttuneisiin tarpeisiin. On kuitenkin tilanteita, joissa esimerkiksi rakennetekniset seikat rajoittavat jossain määrin vaihtoehtoja. Runkosyvyys, moduulimitoitus tai kerroskorkeus ovat vaikeasti muutettavia asioita. Myös rakennussuojelu saattaa tuoda lisähaasteita. Riittävän luonnonvalon saaminen tai poistumisteiden järjestäminen vaativat usein erityistä luovuutta ja osaamista korjaus- ja muutoshankkeessa. Tällaiset lisähaasteet kuitenkin tekevät korjaamisesta erityisen kiinnostavaa ja haastavaa verrattuna uudisrakentamiseen.
4. Saavutettavuus
Saavutettava rakennus on sellainen, johon tasa-arvon näkökulmasta kaikilla on mahdollisuus päästä, sekä sen rakennuspaikka soveltuu myös niiden henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua tai muutoin toimia on rajoittunut. Korjausrakentamisessa saavutettavuuden toteuttaminen on joskus haasteellista, johtuen mm. kerroskorkeuksista, tasoeroista ja rakennussuojelunäkökulmasta. Maankäyttö- ja rakennusasetus 895/1999 53 §:ssä käsitellään liikkumisesteetöntä rakentamista. Lisäksi tarkempia säännöksiä on esitetty Suomen rakentamismääräyskokoelmassa. Saavutettavuuden toteuttaminen ymmärretään tarpeettoman usein pelkästään pyörätuolin käyttäjien näkökulmasta. On monenlaisia elämäntilanteita, joissa useilla meistä on erityistarpeita: lastenvaunujen kanssa liikkuminen, näkö- ja kuulovammoihin liittyvät erityistarpeet ja ikääntyminen monine haasteineen ovat esimerkkejä huomioitavista asioista. Saavutettavasta rakennetusta ympäristöstä lisätietoa on saatavilla esimerkiksi Kynnys Ry:n kautta tai Esteettömyyskeskuksen verkkosivuilta.
Kun kyseessä on historiallinen arvorakennus, vaatii esteettömyyden toteuttaminen aivan erityistä osaamista ja herkkyyttä suunnittelussa. Yleispäteviä ohjeita on vaikea antaa, jokainen tilanne on ratkaistava yksilöllisesti, kokonaisuus huomioiden. Museovirasto on laatinut asiasta oppaan ”Samasta ovesta”. Siinä on esitelty toteutettuja esteettömyysratkaisuja esimerkiksi Ainolassa ja Turun linnassa, jossa osa tiloista on saatu esteettömiksi rakennuksen kokonaisuuteen sulautuvia luiskia rakentamalla sekä piha-aluetta tasoittamalla. Joskus joudutaan kompromisseihin: vain osa tiloista saadaan esteettömiksi, tai esteetön sisäänkäynti tapahtuu sivuovesta.
Pekka Saatsi